Kishwar desai – pimeyden lapset

Luin kirjan Pimeyden lapset. Jo nimestä voi päätellä minkälainen kirjan sisältö on. Se oli melko rankkaa luettavaa, mutta olin varautunut siihen.

   Kirja kertoo 14 henkisen perheen raasta kuolemasta. Heidät murhataan omaan kotiinsa ja ainut henkiin jäänyt on perheen 14-vuotias tyttö Durga. Hänestä tulee automaattisesti syyllinen ja hänet laitetaan nuorisovankilaan kuulusteltavaksi. Kirjan päähenkilö Simran on sosiaalityöntekijä ja hänen tehtävänsä on saada Durga puhumaan ja kertomaan mitä tuona synkkänä päivänä tapahtui. Masentunutta ja kovia kokenutta teinityttöä ei olekaan ihan helppo saada puhumaan ja Simranin on saatava johtolankoja myös muualta.

    Perheen historia oli hyvin synkkä. Durga ei ollut rakastettu lapsi. Siinä kulttuurissa ainoastaan poikia ylistettiin ja rakastettiin, mutta tytöt olivat hylkiöitä. Durgaa ja hänen siskoaan ei huomioitu usein ja heillä oli erittäin tarkat säännöt. Perheisiin ei yleensäkään haluttu syntyvän tyttö lapsia ja jos syntynyt lapsi oli tyttö, se saatettiin tappaa mitä kamalammilla tavoilla.

    Kirja perustuu tositapahtumiin, mutta kaikki henkilöt ja tapahtumapaikat ovat fiktiivisiä. Se, että muualla maailmassa voi tapahtua näin kamalia asioita opettaa arvostamaan omaa kotimaataan ja sitä miten hyvin asiat täällä ovat.

    Teos oli mielestäni hyvin yksinkertainen ja se toisti aika paljon itseään. Pidin kyllä kirjasta ja sen juonesta, mutta olisin toivonut esimerkiksi jotakin huikeaa juonenkäännettä loppuvaiheessa, sitä ei tullut, joten kirja oli ennalta arvattava. Eniten kirjassa pidin siitä, kun tuli kohtia joissa Durga kirjoitti vähän niin kuin päiväkirjaa ja välillä pääsi lukemaan mitä hän ajatteli.



Emma Ingberg 16D

Kishwar Desai – Pimeyden lapset

Suomentanut Terhi Kuusisto

Like Kustannus Oy (2010)

Rikos ja rangaistus

Valitsin tämän kirjan melko sattumanvaraisesti ainoana perusteena se, että olin kuullut sanottavan sen nimen jossain. Kotiin päästyäni luin kirjan takakannen ja siitä selvisi heti kuinka ison palan olin ottanut purtavaksi.

                      Kirja ei tosiaankaan ole helppolukuinen. Yli sivun mittaisia kappaleita, pitkiä ja rönsyileviä virkkeitä, ja yleisesti vaikealukuista tekstiä. Teoksen lukemisesta ei keskittymättä selviä pelkästään kirjoitustyylin vuoksi, puhumattakaan itse ylipäänsä tekstin sisällöstä.

                      Rikos ja rangaistus oli kirjoitettu tasan 150 vuotta sitten, ja minulle ehkä mielenkiintoisin asia piileekin siinä. Se antaa katsauksen sekä 1800-luvun Venäjään, sen ajan kirjailijan sisäiseen ajatusmaailmaan. Mielestäni Dostojevskin tapa kirjoittaa hahmoja ja niiden välistä dialogia kertoo tietynlaisesta oikean todellisuuden irtaantumisesta. Vähän niinkuin joku olisi kirjoittanut paperille ylös millainen ihminen on käyttäen yksittäisiä sanoja, korostanut jokaista ominaisuutta melkein karkikatyyrimaisuuteen asti, ja laittanut hahmot ilmaisemaan ne mahdollisimman selvästi ja yksityiskohtaisesti.

                      Kuitenkin kun pääsin ohi kirjoitustyylistä ja totuin vaikealukuiseen tekstiin, itse kirjan pääaiheet ja ajatukset ovat taas toista luokkaa. Kirja kertoo moraalisuudesta, ajatuksena käypien aatteiden kuten rationalismin mahdollisesta ristiriidasta todellisuuden kanssa ja ihmisen luonnosta. Päähenkilö Raskolnikov murhaa vanhan ”ihmiskunnalle hyödyttömän” koronkiskuri-lainanmyöntäjän Aljona Ivanovan sanoen sitä moraalisesti ja loogisesti oikeudenmukaiseksi. Murhan jälkeen kuitenkin alkaa Raskolnikovin henkisen terveyden laskukierre, kun hän myöhemmin alkaa tuntea kasvavaa syyllisyyden tunnetta teostaan, aiempien ajatusten ja perustelujen väistyessä.

                      Rikos ja rangaistus on ehkä teemaltaan ja juoneltaan synkimpiä kirjoja mitä olen ikinä lukenut, mutta sanoisin silti, että jos saisin mennä ajassa taaksepäin valitsisin sen uudestaan.

Kirjoittanut F.M.Dostojevski

Julkaistu alunperin 1866 Russkiy Vestnikissä

Suomentanut Juhani Konkka

Sami Karvinen 16C

Step Swainston: Kuolemattomien kaarti

Kuolemattomien kaarti on Steph Swainstonin esikoisromaani, joka ilmestyi alkuperäisellä kielellään vuonna 2004. Kirja sijoittuu keskiaikaiseen maailmaan nimeltä Nelimaa, jota hallitsee kuolematon keisari. Hän on kerännyt joukon erityiskykyjä omaavia ja tehnyt heistä kuolemattomia. Nelimaa on jo vuosisatoja taistellut jättiläishyönteisten armeijaa vastaan, mutta viime aikoina ne ovat levinneet valtavalle alueelle, eikä kukaan tiedä mistä ne tulevat. Kirjan päähenkilö Jant Shira,jota kutsutaan myös Komeetaksi on keisarin viestinviejä ja yksi kuolemattomista.

  Jos saisin tavata Jantin tapaisin hänet mieluiten omassa maailmaassamme, koska Jant on tottunut kulkemaan maailmojen välillä eivätkä aikakausi erotkaan oli hänelle kuolemattomuuden takia ongelma.

  Jant tekee kirjassa monia eettisesti kyseenalaisia tekoja ja valintoja kuten antaa salaa kuolemassa olevalle miehelle huumetta, johon hän kuolee ja jopa käytännössä raiskaa naisen. Hän on myös vähällä menettää asemansa kuolemattomana huumeiden käyttönsä takia. Hän saattaa olla tunti- tai jopa päiväkausia tiedottomassa tilassa niiden takia, eikä pysty suorittamaan hänelle annettuja tehtäviä. Hän on kuitenkin käyttänyt huumettaan jo vuosisatojen ajan eikä tunnu pystyvän lopettamaan vaikka yrittääkin.

   Jant vaatii usein muilta asioita kuten rehellisyyttä samalla kun itse salaa esimerkiksi sitä, että on oikeastaan syy maailmansa lisääntyviin ongelmiin. Hänen mielipiteensä ystävistään ja muista kuolemattomista vaihtelevatkin sitä mukaan kun heistä paljastuu uusia puolia. Hänen käyttäytymisensä on muutenkin melko ailahtelevaa johtuen muun muassa huumeesta.

  Koska Jant toimii viestinviejänä hän on tottunut ottaamaan ja välittämään käskyjä ja välillä jotkut kuolemattomista pitävätkin häntä lähes palvelijana.

  Taito, joka hänellä on ja, jonka haluaisin itselle on tietenkin se, miksi hänestä tehtiin kuolematon eli kyky lentää ja uskomaton nopeus.

Steph Swainston: Kuolemattomien Kaarti
2010, Otava
380 sivua
Marcus da Silva Goncalves 16A

Kaikki viimeiset sanat (Looking for Alaska)

"Ensimmäinen ystävä, maailman kaunein tyttö, viimeiset sanat" ovat John Greenin kirjoittaman kirjan Kaikki viimeiset sanat (Wsoy 2014) keskeisimpiä asioita, jotka kuuluvat nuoren Miles Halterin uuteen elämään sisäoppilaitoksessa. Milesin elämä saa täyskäännöksen hänen aloitettuaan opiskelunsa Culver Creekin sisäoppilaitoksessa Alabamassa. Ennen saapumista Alabamaan Miles oli yksinäinen ja hiljainen, vanhempiensa suojassa asuva poika. Uusi ympäristö ja uudet ystävät muuttivat Milesia ihmisenä ja auttoivat häntä itsenäistymään ja tulemaan ulos kuorestaan. Milesin kämppäkaveri Chip "Eversti" johdattaa Milesin kiellettyjen jäynien tekoon, alkoholiin ja erilaisiin jännittäviin seikkailuihin ja kokemuksiin. Miles tutustuu Chipin kaveriporukkaan, johon kuuluu hänen lisäksi Takumi, Lara ja häikäisevän viehättävä ja salaperäinen, mutta Milesin harmiksi varattu tyttö Alaska.

              Kirja lukukokemuksena oli erittäin kiinnostava ja tunteita herättävä. Odotin kirjalta paljon, sillä toinen John Greenin kirjoittama kirja, Tähtiin kirjoitettu virhe (The fault in our stars), oli erittäin suosittu ja koskettava. Alussa kirja enemmänkin kertoi nuorten ihmissuhteista, ystävyydestä, rakkaudesta ja hauskanpidosta. Kirja ei vaikuttanut ollenkaan surulliselta tai syvälliseltä alussa, mutta sitten se sai täyskäänteen Milesin hyvän ystävän, sekä ihastuksen, Alaskan kuollessa yllättäen autokolarissa. Kirjan tunnelma kääntyi kokonaan viattomasta hauskanpidosta kuolema tapauksen selvittämiseen. Odottamaton käännös ei silti latistanut kirjan tunnelmaa, vaan alkoi kiinnostaa heti enemmän. Oliko Alaskan kuolema onnettomuus vai itsemurha? Kenelle hän oli soittanut sinä yönä ja minkä takia hän oli niin tolaltaan? Miksi varattu Alaska oli suudellut Milesia viimeisenä iltanaan? Näitä kysymyksia Miles ja Chip alkavat selvittämään toivuttuaan Alaskan kuolemasta. Pidin kirjasta, sillä toisinkuin The fault in our starsissa, kirjassa ei ollut pääosin pelkkää surua, vaan monia muitakin tunteita, kuten iloa, syyllisyyttä, rakkautta ja jännitystä. 

              Kirjan suomennettu nimi Kaikki viimeiset sanat, viittaa Miles Halterin pakkomielteeseen kuuluisiin viimeisiin sanoihin. Sanoipa Milesille kenet tahansa kuuluisan edesmenneen henkilön, Miles tietää hänen viimeiset sanansa. Viimeisten sanojen pakkomielle oli aluksi kiinnostava lisä Milesin hahmoon, mutta loppua kohti aloin ymmärtää enemmän viimeisten sanojen tarkoitusta kirjassa: Miles ei ikinä saanut tietää Alaskan viimeisiä sanoja. "Jatkuu myöhemmin, ok?" oli Alaskan viimeiset sanat Milesille suudelman jälkeen sinä yönä, kun Alaska sai surmansa.

             Alaskan hahmo ja persoonallisuus kirjassa olivat kiinnostavia. Alaska oli niin omaperäinen ja mystinen, niinkuin oli myös hänen kuolemansa. Alaskan kuolinyönä aiemmin he olivat juoneet alkoholia ja nukahtaneet. Kesken yötä Alaska herätti Milesin ja Chipin itkien hysteerisesti ja pyysi poikia hämäyttämään yövalvojaa Kotkaa. Sillä aikaa, kun pojat hämäytti Kotkaa sähikäisillä, Alaska lähti ajamaan autolla kännissä. Aamulla kaikki saivat kuulla suru-uutisen: Alaska oli törmännyt pakettiautoon. Mutta oliko Alaska ajanut tahallisesti keskelle tietä jätettyä pakettiautoa päin? Pojat saivat selville eri seikkoja Alaskan kuolinyöhön liittyen, mutta silti kirjan lopussa en saanut selvää vastausta oliko Alaskan kuolema itsemurha vai onnettomuus. Loppu jäi hieman häiritsemään. Odotin, että lopussa he saisivat selville Alaskan viimeiset sanat, mutta eivät saaneet. Kirja oli silti alusta loppuun kiinnostavaa lukemista. Lukisin jatkossakin John Greenin kirjoittamia kirjoja. Tarkemmin miettien ehkä oli vain parempi, ettei kirjassa kerrota Alaskan kohtalosta paremmin.

Mona Valtonen 16B
Kaikki viimeiset sanat
John Green
Wsoy 2005
Suomentanut Helene Butzow 2014

Ian Fleming, Casino Royale - Timi Kauneela

Luin kirjan Casino Royale jonka on kirjoittanut Ian Fleming. Casino Royale on ensimmäinen Bond-romaani. Ian Fleming julkaisi kirjan virallisesti vuonna 1953.

Kun luin kirjaa halusin tietää mitä kirjan päähenkilö James Bond tekee kirjassa.

Jos saisin tavata James Bondin jossain päin maailmaa niin se olisi kasinolla, koska Jamesin löytää luultavasti helpointen sieltä. Tarjoaisin hänelle muutaman juoman ja peliseuraa. 

Mielestäni James teki hyviä ja huonoja valintoja. Se että hän pelaa lähes henkensä Baccarat-nimisessä pelissä on jo melkein liikaa, miksi ei vain voisi pelata rahasta? Muuten hän selvisi lähes isoja virheitä tekemättä.

En osaa sanoa mitä James arvostaa kun luin kirjan mutta naisseurasta ja kasino elämästä hän niinsanotusti nauttii . ''Le Chiffre'' on Jamesille kuin vihollinen joka myöhemmin kirjassa sieppaa Jamesin naisen Vesper Lyndin jota James tietenkin lähtee hakemaan takaisin itselleen monien mutkien kautta.

James on hyvin rauhallinen ja puhuu selkeästi kirjassa. Mielestäni se on hyvä ja aika sopiva juuri sen kaltaiselle henkilölle kuin James. Hän käyttäytyy kohteliaasti niin kuin herrasmies varsinkin naisia kohtaan ja myös muita kohtaan kenet hän tapaa. 

James on hyvin rauhallinen jännittävissä tilanteissa jonka itse haluaisin omistaa koska en osaa olla läheskään yhtä rauhallinen kuin hän. Hän on myös omaperäinen mutta hänellä on huonot sosiaaliset taidot. 

Lukukokemuksena kirja oli hyvä ja siinä oli paljon eri tilanteita missä sai jännittää. Kirja on myös hyvä siltä osin että jos ei jaksa lukea pitkiä kirjoja suosittelen tätä koska sivuja on vain 247.

Timi Kauneela16A: Casino Royale

Albert Camus: Sivullinen

Luin Albert Camus´n romaanin Sivullinen. Kirja on julkaistu vuonna 1942 ja se on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1952. Sivullinen kertoo algerianranskalaisesta miehestä nimeltään Meursault, joka suhtautuu asioihin välinpitämättömästi tai ainakin muiden ihmisten odotusten vastaisesti. Meursault joutuu osittain sattumalta tilanteesen, jossa päätyy ampumaan arabimiehen. Tästä teosta Meursault tuomitaan kuolemaan.

Sivullinen oli lukukokemuksena mielenkiintoinen ja ainakin uusi, sillä en ole koskaan aikaisemmin lukenut tämän tyylistä romaania. Aikaisemmin lukemissani romaaneissa pääasia on ollut itse tarina, kun taas tässä pääideana oli ehkäpä se, mitä tarinalla haluttiin kuvata. Kirjassa mielenkiintoista oli myös sen kirjoitustyyli, joka on yksinkertainen ja toteava. Mielestäni tämä kirjoitustyyli kuvasti myös päähenkilön ajatustapaa.

Tämän romaanin mieleenpainuvin kohta minulle oli se, missä päähenkilö päätyy ampumaan arabimiehen. Tämä kohta oli kirjassa ikään kuin käännekohta, koska päähenkilön elämä muuttui täysin ampumisen jälkeen. Ampumiskohtaus oli siinäkin mielessä erikoinen, että vaikka tapahtuma oli dramaattinen, se oli kuvattu kirjan tyylin mukaisesti hyvin tunteettomasti. Pidin kirjassa eniten siitä, että se oli kohtuullisen lyhyt ja helppolukuinen. Kirja vaikutti varsinkin aluksi aika tylsältä, koska siinä kuvattiin vain arkipäiväisiä asioita ja tavallisia arkisia tapahtumia. Vasta jälkeenpäin ajateltuna romaani oli parempi kuin miltä se vaikutti lukiessa ja kirjasta sai poimittua paljon enemmän asioita vasta lukukokemuksen jälkeen.

Sivullinen on mielestäni tarinana aika uskottava, sillä vielä nykypäivänäkin useat ihmiset ovat joutuneet sattumaltakin tilanteeseen, jossa ovat päätyneet ampumaan jonkun.                       

Pohdin kirjan tapahtumista eniten aluksi sitä, että mitä merkitystä alun tapahtumilla ja henkilöillä oli. Jälkeenpäin pohdittuna tajusin, että useaa henkilöä ja tapahtumaa käytettiin päähenkilöä vastaan kirjan lopussa olleessa oikeudenkäynnissä. Esimerkiksi se, kun Meursault ei näyttänyt suuria tunteita äitinsä hautajaisissa, tuomari päätteli häneltä puuttuvan täysin kyky empatiaan, ja piti tätä kylmäverisenä murhaajana.

Eniten tunteita minussa herätti romaanin tapahtumista lopun tapahtumat, jossa muuten varsin tunteeton päähenkilö näyttää ensimmäisen kerran tunteensa ja raivostuu papille, joka hänkin olettaa, että hän tekisi normien mukaisesti ja kääntyisi uskoon juuri ennen kuolemaansa.

Kirjasta voi ehkäpä oppia sen, että jokainen ihminen on erilainen, ja että jokainen ihminen reagoi erilaisiin asioihin ja tilanteisiin eri tavalla.

Mielestäni kirjan nimi sopi erinomaisesti kirjan päähenkilöön, koska päähenkilö oli poissaoleva ja seurasi tapahtumia ”sivullisena”.                                                                                                                                                                                              

                                                                                                                              Ilmari Haarala 16c                                                                                                                  Albert Camus – Sivullinen (1942)

Aivot pellolle – Mikael Niemi

Kirjailija Mikael Niemen teos Aivot pellolle (Skjut Apelsinen) on vuonna 2010 julkaistu nuorisoromaani. Se keroo 16-vuotiaan ruotsalaisen lukiopojan aikuistumisesta ja syrjäytymisen tuottamista hankaluuksista, sekä hänen inhorealismin täyteisestä elämäntavastaan. Alkuperäinen teos on ruotsinkielinen ja sen on suomentanut Outi Menna vuonna 2011.

Kirjan keskeisimmät henkiöt ovat päähenkilö, 16-vuotias lukion toista vuotta käyvä, omassa, harmaassa ja inhorealistisessa maailmassaan elävä poika. Sivuhenkilöitä ovat päähenkiön ainoa ystävä Pålle, Tummahiuksinen ja vihreäsilmäinen tyttö nimeltä Lavendel, Koulukiusaajat ”Sianpärstä” Gunnar ja Knut, sekä päähenkilön äiti. Päähenkilö muuttuu kertomuksen edetessä entistä katkerammaksi ja alkaa purkaa tunteitaan kirjoittamalla viharunoja. Pållessa on havaittavissa samanlaista katkeroitumista, koska hänkin on samanlainen oman tiensä kulkija. Poikia kiusataan koulussa, joka yhdistää heidän ajatuksiaan ja tavoitteitaan paljon. Päähenkilön äiti alkaa huolestua päähenkilöstä yhä entistä enemmän, kun hän löytää viharunot ja huomaa että hänen poikaansa on mukiloitu.

Juonenkäänteitä kirjassa ovat, kun päähenkilölle paljastuu, että hänen ihastuksensa Lavendel pitääkin hänestä ja hänen runoistaan, ja kun ystävä Pålle alkaa toteuttaa kostoaan kiusaajille päähenkilön avustamana.

Kirjan aihe on selvästi aikuistuminen, sen tuomat vaikeudet ja koulukiusaaminen. Viimeinen pistää miettimään aika paljon etenkin kirjan lopussa. Aiheet näkyvät myös selvästi teemassa, joka on yksinäisyys ja katkeruus.

Tarinan tapahtumapaikka on ruotsalainen lähiö/pikkukaupunki, jonka rankennukset ovat lähinnä kerros- tai rivitaloja. Tapahtuma-aika on myöhäinen syksy ja tarina sijoittuu aikavälille 2005-2010. Tapahtumaaika ja paikka tekevät tarinan tunnelmasta paremman, kuvaukset ovat osuvia, ja mielestäni pimeä ja kylmä loppusyksy sopii teemaan todella hyvin.

Kirja kerrotaan kokonaan päähenkilön näkökulmasta. Tekstissä tulee siis selvästi esiin hänen ajatuksensa, mielipiteensä ja ajattelumallinsa. Kertoja on siis minäkertoja. Päähenkilön ajattelumalli on yleensä negatiivinen, joka näkyy myös tekstistä melko paljon, mutta tekstistä ei silti ole tehty liian negatiivistä luettavaksi.

Kirjan juoni on koko tarinan läpi hidasvetinen. Se on kumminkin samalla odottava ja lukija saa kokoajan miettiä milloin jotakin tapahtuu. Tällätavoin kirjaan on saatu jännitettä, joka purkautuu lopussa.

Teoksen teksti on tyyliltään melko omintakeista. Se on leikittelevää ja vertauskuvia on paljon. Se on myös kuvailevaa, ja pyrkii muodostamaan lukijalle tarkkoja mielikuvia. Kirja on kumminkin kirjoitettu hyvällä kirjakielellä.

Mikael Niemi: Aivot pellolle

2011, WSOY

suomentanut Outi Menna

209 sivua

Eero Laatikainen 16B

Jojo Moyes, Kerro minulle jotain hyvää

Luin kirjan, jonka suomennettu nimi on Kerro minulle jotain hyvää. Romaanin on kirjoittanut Jojo Moyes. Kirjan päähenkilö on Louisa Clark. Jos minulla olisi mahdollisuus tavata Louisa Clark tahtoisin, että tapaamme Pariisissa. Tarjoaisin hänelle croisantteja ja kupin kuumaa kahvia viihtyisässä pikku kuppilassa.

Louisa päättää yrittää muuttaa Willin mieltä armokuolemsta. Hän kehittää kalenterin, joka on täynnä retkiä ja tekemistä, jonka avulla Will saisi elämän halunsa takaisin. Mielestäni Louisan valinta on hyvä ja kirja ei olisi mitään ilman sitä.

         Louisa arvostaa todella paljon perhettään ja muita ihmisiä. Hänellä on kirjan alussa vahvoja mielipiteitä Willistä ja siitä, että Willin on jatkettava elämäänsä.

         Louisa on hyvin puhelias, karismaattinen ja  valmis oppimaan uusia asioita. Hän on kasvanut rooliin kuusi-henkisen perheensä elättäjänä, sillä hän on ainoa työssäkäyvä. Kirjan alussa hänen elämänsä on tasapaksuista rutiinia päivästä toiseen ja hän on sinut sen kanssa. Kirjan edetessä saan huomata, että Louisa etsiikin elämästään muutakin kuin kotiarkea

         Piirre jota ihailen valitsemassani päähahmossa eniten on hänen päättäväisyytensä, vaikka hän kohtaa elämässään vastoinkäymisiä.

Mette Friman 16D

Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyes, 2016

Leena Lehtolainen, Minne tytöt kadonneet

Luin kirjan "Minne tytöt kadonneet", kirjan on kirjoittanut Leena Lehtolainen ja se on julkaistu vuonna 2010. Kirjan aloitus oli ihan hyvä, mutta mitä pidemmälle kirjaa luki sen parempi ja kiinnostavampi siitä tuli. Minä tykkäsin kirjasta todella paljon, se oli todella viihdyttävä ja tätä kirjaa myös jaksoi lukea.

Kirjan mieleenpainuvin asia oli, kun hangesta löytyi neljäs muslimityöttö kuolleena. Kirjassa Maria Kallio oli töissä Espoon poliisin epätyypillisten rikosten solussa. Kirjan alussa kerrottiin, että kolme muslimityttöä on kadonnut viiden viikon aikana ja heitä kaikkia yhdisti samalla tyttökerholla käyminen. Maria Kallio alkoi selvittelemään näitä rikoksia ja yhtäkkiä kirjassa tapahtui käänne. Noor Ezfahani oli löytynyt kuolleena, kuristettuna omaan päähuiviinsa. Kirjassa selvisi, että hänkin oli käynyt samalla tyttökerholla, missä muutkin muslimitytöt olivat käyneet.

Pidin kirjasta todella paljon. Esimerkiksi siitä, kun juoni eteni nopeasti, mutta kaikki kuvattiin silti todella yksityiskohtaisesti. Kirja ei ollut missään vaiheessa tylsä, eikä tullut sellaista oloa ettei halua lukea vaan päinvasoin. Kirjassa en tykännyt kuitenkaan siitä, miten jotkut näistä rikoksien selviämisistä olivat ennalta-arvattavissa.

Kirja oli hyvin realistinen, koska näin olisi oikeastikin voinut käydä. Toisaalta kuulusteluissa selviää asioita, joita ei ehkä ihan joka päivä epäilisi murhan taustaksi. Noor Ezfahanin murhan taustat ovat hyvin epärealistiset, niin kuin osa muistakin tapahtumista, mutta kirjan ajatus on mielestäni se pointti ja se on uskottava. Kirja ja sen tapahtumat olivat niin selkeät, että en oikeastaan jäänyt miettimään yhtään mitään.

Minua alkoi todella kirjassa ärsyttämään Heini Korhonen ja hänen käyttäytymisensä, se miten hän manipuloi ihmisiä ja käyttää hyväkseen. Hänet raiskattiin loppuosassa kirjaa ja senkin hän oli itse suunnitellut, mutta seuraukset omassa mielessä olivatkin pahemmat kun hän oli osannut kuvitella. Mielestäni kirjassa ei oikeastaan ollut mitään suurta opetusta, tai ainakaan itse en sitä tekstistä osannut poimia. Ainut minkä ajattelin jonkilaiseksi opetukseksi oli, että älä luota kaikkiin, vaikka tuntuisikin että voisit. Kirjan nimi sopi hyvin aiheeseen ja oli aika kekseliäs, kun vielä huonolla Suomella oli kirjoitettu.

Emilia Ruuska 16D

Minne tytöt kadonneet

Leena Lehtolainen, 2010

Tammi, 342 sivua

Arvoitus nimeltä Margo

John Greenin romaani Arvoitus nimeltä Margo (2008) on kertomus nuoresta Quentista, joka on ollut rakastunut lapsuuden ystävään Margoon koko ikänsä. He ovat vuosien saatossa kasvaneet erilleen ja ovat eri porukoissa eivätkä ole puhuneet vuosiin, mutta yllättäen eräänä iltana Margo tarvitsee Quentinin apua, kun hän päättä lähteä kostamaan häntä pettäneelle ex-poikaystävälle ja muille hänen ex-kavereilleen. Seuraavana aamuna Margo on kadonnut ja Quentin haluaa etsiä hänet.

Kirja oli lukukokemuksena toisaalta jännittävä, mutta joissain kohdissa vähän tylsä. Kirjan alkuosa, jolloin Margo ja Quentin ovat kostoretkellä, on täynnä toimintaa. Keskikohta on mielestäni tylsähkö, sillä siinä Quentin ja hänen ystävänsä vain etsivät Margoa ja keksivät yllättävimmistäkin vihjeistä lisävihjeitä, joiden avulla löytäisivät Margon. Margo on siis jättänyt vihjeitä jälkeensä katoamisensa jälkeen. Loppuosassa, jolloin Margo lopulta löytyy, jännitys taas nousee ja innostus lukea kirja loppuun kasvoi.

Mieleenpainuvin osa kirjassa oli, kirjan loppuosa, jolloin Margo löytyi. Asiat tytön löytymisen jälkeen eivät menneetkään niin kuin olisi kuvitellut. Margo oli jättänyt Quentille vihjeitä, jotta poika tietäisi Margon olevan kunnossa, ei löytävän häntä. Ja vaikka Quentin oli ystävineen etsineet Margoa pitkään ja löytäneet hänet todella pitkän matkan päästä heidän kotikaupunkiaan, Margo ei ollut palaamassa kotiin, vaan oli jatkamassa matkaansa ja elämäänsä poissa kaikesta tutusta ja turvallisesta sekä poissa kaikista tuntemistaan ihmisistä. Tämä kohta jäi mieleen, sillä se oli yllättävä ja olisin 
luullut kirjan loppuvan eri tavalla.

Kirja on kerrottu uskottavasti, mutta epäuskottavan siitä tekee se, että Quentin löytää Margon pelkkien pienten ainakin itselleni epäjärkevien vihjeiden perusteella. En usko, että näin voisi oikeasti tapahtua. Toinen kirjan päähenkilöistä, Margo jäi mietityttämään minua luettuani kirjan. Hän on todella salaperäinen, ehkä vähän liiankin. Hän vain katoaa ja jättää vanhan elämänsä taakseen, kertomatta siitä kenellekään. Myös Quentinin suhtautumien Margoon jäi hieman mietityttämään minua. Hän on umpirakastunut Margoon, vaikkei ole jutellut hänelle moniin vuosiin. Ja vietettyään yhden yön kostoretkellä hänen kanssaan Quentin kuvittelee tulleensa taas tärkeäksi Margolle.

Kirjan luettuani opin, että ihminen voi helposti harhaantua toisten tunteista ja antaa omien tunteiden vallata kaiken, mitä on tekemässä. Ja sen, että vaikka kuinka uskot tuntevasi jonkun hän voi silti olla erilainen kuin ajattelet. Luettuani pelkän otsikon ajattelin, että kirja olisi kertonut siitä, kuinka kirjan poika yrittää saada selville millainen oikeasti kirjan tyttö on. Suosittelen kirjaa nuorille, joita kiinnostaa lukea nuorten elämään liittyvää tekstiä.

Amanda Salmensuu 16D

Arvoitus nimeltä Margo

John Green 2008 (suomenkielinen versio 2015)